tiistai 15. kesäkuuta 2010

Tuntuuko sinusta silta etta elamasi valuu kasistasi? Liikunta helpottaa oireita, mutta vaivaan on myos laake..

vai onko? En usko. Liikunnan auttavaa vaikutusta en ole itse testannut, mutta niin monet ovat taman tiedon kanssani jakaneet, etten kehtaa epailla moista. Ja tieteellisesti katsottuna, endorfiineja vapautuu, tulee hyva fiilis ja sellaista, eika kukaan koskaan sano mitaan rikkinaisista nivelista tai ahtaan uima-altaan aiheuttamasta paniikkikohtauksesta.

Tama blogi on lyhyen elonsa aikana kerinnyt jo kuvaamaan varsin tarkasti elamaani ja kaikkia uusia juttuja, joita aloitan, joista iloitsen hetken ja jotka sitten unohdan, kuten bloggaaminen, arvostelujen kirjoittaminen eraalle nettisivulle, kavelylenkit, erinaiset kirjat, tv-sarjat - listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkaan, mutta se saattaisi kayda kivuliaaksi. Nyt yritan uutta alkua blogin kanssa, yritan ottaa itseani niskasta kiinni (fyysisesti varsin hankalaa kylla) ja ryhdistaytya, samalla tavalla kuin yritan ottaa elamani haltuun, saada toita, aloittaa kanditutkimus ja paasta eroon riivaajistani. Kuulostaakin helpolta, eiko totta?

Epailen ongelmakseni liian suurten palojen haukkaamista kerralla. Pyrin johonkin taydellisyyden tapaiseen ja asetan itselleni liian suuria tavoitteita. En jaksa odotella yhden asian selviamista, eika minulla ulkopuolisten tekijoiden ansiosta ole siihen aina aikaakaan, joten paatan iskea useamman karpasen yhdella iskulla ja paadyn lopulta iskemaan itseani kasvoille silla karpaslatkalla (tosielaman karpasten kanssa suosin kaarittya lehtea, vaikka karpaslatkiakin taloudesta loytyy). Jo useamman vuoden sairastaneena on helppoa tunnistaa tilanne, josta lahden luisuun kohti alamakea, mutta harvemmin kykenen luisua estamaankaan. Elaman on kai jollain tasoilla tarkoituskin olla yla- ja alamakea vuorotellen, mutta kuten viiden perakkaisen vuoristorata-ajelun jalkeenkin (ikisuosikkini on Linnanmaen vanha vuoristorata, varsinkin nyt kun sita rakentamassa ollutta isoisaani ei enaa ole), toisinaan sita kaipaisi sita kuuluisaa tasaista maata jalkojensa alle.

Niin ironista kuin se onkin, tama tasaisen maan kaipuu on osa jatkuvaa noidankehaa, jossa jalleen asetan tavoitteekseni tuon yllamainitun tilanteen syntymisen, tai ainakin sen luisuliikkeen estamisen, ja loydan itseni jalleen ahnehtimassa sita liian isoa kakkupalaa seka kiirehtimassa kohti mahdotonta tavoitetta. Eilen katsoin elokuvaa, jossa paahenkilo yritti hermoromahduksen jalkeisessa elamassaan olla tekematta mitaan, ja paatyi tilanteeseen, jossa oli liiaksi aikaa pohtia, analysoida, hermostua ja raivostua viattomille sivullisille. Tunsin suurta sympatiaa ja myotahapeaa samanaikaisesti, ja tunsin tarvetta poistua katsomosta, vaikka leffa olikin hyva - ongelma oli pakahtuminen ja paniikki tietyista piirteista jotka jaoin paahenkilon kanssa.

Ideaalitilanteessa kykenisin pitamaan itseni kiireisena, mutta ilman stressia. Pieni stressi on hyvasta, auttaa suorittamaan ja pitaa liikkeella, mutta allekirjoittaneella se pienikin stressi paisuu turhan nopeasti elamaa hallitsevaksi paniikiksi ja aiheuttaa fyysisia oireita. Miten tata pitaisi hallita? Ja huomaatteko, yritan taas aloittaa uutta projektia, stressinhallintaa. Jospa nyt yrittaisin olla asettamatta korkeita tavoitteita, voisihan sita ainakin kokeilla.